Pimeä tie, mukavaa matkaa

"Ei ollu suuntaa eikä kuullu mua kukaa
Painajaiset vähintään ku kauhuelokuvaa
Ja siihen hetkeen valoo tunneliin kaipaa
Tiedäksä sen kun kaikki romahtaa yhtä aikaa? 
Ja siitä kestää hetken että toipuu"

Ajatus tulevaisuudesta tuntuu ahdistavalta, uuvuttavalta, pelottavalta.

Mä en jaksa. Mä en oikeesti jaksa. Mä en halua kuolla, mut en halua elää tällaista elämää. Päivän odotetuin hetki on iltalääkkeet. Ei 20-vuotiaan elämä pitäisi olla tällaista. Ei todellakaan. Tää tuntuu tosi pahalta. Mun työkyvyttömyyseläkettä jatkettiin Tammikuun loppuun. Lääkäri ei haluaisi, että palaan vielä syksyllä kouluun. Psykoosit ja muutkin romahdukset on usein puhjennut koulun aiheuttamasta stressistä. Pitää olla pitempi vakaa vaihe. Ja kyllä mä sen itsekin tiedän. En mä voi mennä hoitotyön harjoitteluun (lähihoitajaopinnot), jos kuulen ja nään hallusinaatioita. Tuntuu vaan pahalta, olla "elämänsä parhaassa iässä" työkyvyttömänä. Masentuneena. Psykoottisena.

Oon ollut tänään jotenkin ihan poissaoleva. Näin ystävää. Sekään ei piristänyt. Yleensä ystävien seura on helpottanut. On jatkuvaa ahdistusta, joka alkaa taas vaikeuttaa jo kaikkia elämän osa alueita. Julkisilla liikkuminen ahdistaa. Täysinäinen metro, ratikka. Tulee pakokauhu. Pakko päästä pois. Kädet tärisee ja hikoilee. Metro asemalla seistessä tuijotan vaan raiteita ja tulee ajatuksia "hyppää!". Kuka mua täällä enää tarvitsee? Oon alittanut kaikki odotukset mitä yhteiskunta ja maailma ja läheiset multa vaatiin. En oo hyvä täti mun maailman rakkaimmalle siskontytölle. Tuntuu, että oon tosi huono ystävä enkä tee muuta kuin valitan. Oon huono lapsi kun en oo käynyt äitiä joulun jälkeen tapaamassa. En pysty opiskella saati tehdä töitä. Koska oon näin saamaton niin mihin mua tarvitaan?
Anteeksi hirveä negatiivisuuteni. Opamox kurkusta alas, jos vähän edes helpottaisi.

Hyvät uutiset: Kuuloharhoja on enää ihan tosi vähän!

Valoo tunneliin kaipaan

"Joskus itkut itkemättä jää

kun on liikaa mietittävää

Miksi kaikki meni niin? Mitä oisin voinut tehdä toisin?

Joskus naurut nauramatta jää, kun päätyy itkemään ikävää

Kun tunteet vihdoin yllättää

Mä oon lasinen kyynel metalliketjun jatkeena.

Sä rikoit sen, Sä rikoit mut,

oon hajonnut. Itke mut ehjäks uudestaan."

-Essi Juulia

Tuntuu, et on jatkuva ahdistus ja puristuksen tunne rinnassa. Niin helvetin paha olla.
Tunnen itteni kaveriporukasta huolimatta tosi yksinäiseksi. Kaikki seurustelee, mua ei kukaan tuu ikinä huolimaan.

Kuva: tumblr

VIHAAN ITSEÄNI.
Kuvottava ylipainoinen läski.

Kaikesta valittava pikkupaska.
Jos edes mä en jaksa katella itteäni niin miten kukaan muukaan jaksais?
Oon joutunut ottaa joka päivä opamoxin. Tää ahdistus on sietämätöntä.

Tein pitkästä aikaa mielenterveystalon masennustestin BDI 37/63. Kesällä oli 60/63. Kyllä mulla paremmin menee kuin kesällä.

On niin paha olo, et voisin köyden jatkoks vetää

Mä oon niin yksin. 

Mulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ymmärtää kyllä.

Silti mä olen niin yksin, hukassa itseni kanssa.

Oon ollut kaksi vuotta sinkku. Kaksi parin viikon säätöä on ollut, mutta ajoin ne pois. Tän ekan kohdalla kävi niin, että mut huumattiin ja raiskattiin, sain sukupuolitaudin. En mä sietänyt kenenkään toisen kosketusta enää sen jälkeen pitkään aikaan. Likanen. Puhki nussittu halpa huora.

Mä haluaisin jonkun jonka viereen käpertyä iltaisin. Mä kaipaan rakkautta samalla inhoan sitä. Läheisyys oksettaa, mutta kuitenkin mulla on sitä ikävä. Oon niin helvetin monimutkainen tapaus. Just tän takia mä en usko, että on olemassa ihmistä joka jaksais katella tällasta tai ymmärtäis mitenkään. Mä oon lihava, reilusti ylipainoinen, Mun pohkeet, sääret, reidet, molemmat kädet kauttaaltaan täynnä viiltoarpia. Muutama tuorekin. Mulla on bulimiataustani takia hampaita poistettu muutama. Mä olen ruma pullaposki. En kestä katella itteäni. 

MÄ EN HALUA OLLA MINÄ

Musta

ei

tule

ikinä

MITÄÄN.

Niin paha olla. Itkettää. Voinko vaan lähteä? Tässä kehossa, tän mielen kanssa on niin uuvuttavaa, rankaa ja vaikea elää eikä muillakaan mun läheisillä oo sen helpompaa katella mua.