Pimeä tie, mukavaa matkaa

"Ei ollu suuntaa eikä kuullu mua kukaa
Painajaiset vähintään ku kauhuelokuvaa
Ja siihen hetkeen valoo tunneliin kaipaa
Tiedäksä sen kun kaikki romahtaa yhtä aikaa? 
Ja siitä kestää hetken että toipuu"

Ajatus tulevaisuudesta tuntuu ahdistavalta, uuvuttavalta, pelottavalta.

Mä en jaksa. Mä en oikeesti jaksa. Mä en halua kuolla, mut en halua elää tällaista elämää. Päivän odotetuin hetki on iltalääkkeet. Ei 20-vuotiaan elämä pitäisi olla tällaista. Ei todellakaan. Tää tuntuu tosi pahalta. Mun työkyvyttömyyseläkettä jatkettiin Tammikuun loppuun. Lääkäri ei haluaisi, että palaan vielä syksyllä kouluun. Psykoosit ja muutkin romahdukset on usein puhjennut koulun aiheuttamasta stressistä. Pitää olla pitempi vakaa vaihe. Ja kyllä mä sen itsekin tiedän. En mä voi mennä hoitotyön harjoitteluun (lähihoitajaopinnot), jos kuulen ja nään hallusinaatioita. Tuntuu vaan pahalta, olla "elämänsä parhaassa iässä" työkyvyttömänä. Masentuneena. Psykoottisena.

Oon ollut tänään jotenkin ihan poissaoleva. Näin ystävää. Sekään ei piristänyt. Yleensä ystävien seura on helpottanut. On jatkuvaa ahdistusta, joka alkaa taas vaikeuttaa jo kaikkia elämän osa alueita. Julkisilla liikkuminen ahdistaa. Täysinäinen metro, ratikka. Tulee pakokauhu. Pakko päästä pois. Kädet tärisee ja hikoilee. Metro asemalla seistessä tuijotan vaan raiteita ja tulee ajatuksia "hyppää!". Kuka mua täällä enää tarvitsee? Oon alittanut kaikki odotukset mitä yhteiskunta ja maailma ja läheiset multa vaatiin. En oo hyvä täti mun maailman rakkaimmalle siskontytölle. Tuntuu, että oon tosi huono ystävä enkä tee muuta kuin valitan. Oon huono lapsi kun en oo käynyt äitiä joulun jälkeen tapaamassa. En pysty opiskella saati tehdä töitä. Koska oon näin saamaton niin mihin mua tarvitaan?
Anteeksi hirveä negatiivisuuteni. Opamox kurkusta alas, jos vähän edes helpottaisi.

Hyvät uutiset: Kuuloharhoja on enää ihan tosi vähän!

Valoo tunneliin kaipaan

"Joskus itkut itkemättä jää

kun on liikaa mietittävää

Miksi kaikki meni niin? Mitä oisin voinut tehdä toisin?

Joskus naurut nauramatta jää, kun päätyy itkemään ikävää

Kun tunteet vihdoin yllättää

Mä oon lasinen kyynel metalliketjun jatkeena.

Sä rikoit sen, Sä rikoit mut,

oon hajonnut. Itke mut ehjäks uudestaan."

-Essi Juulia

Tuntuu, et on jatkuva ahdistus ja puristuksen tunne rinnassa. Niin helvetin paha olla.
Tunnen itteni kaveriporukasta huolimatta tosi yksinäiseksi. Kaikki seurustelee, mua ei kukaan tuu ikinä huolimaan.

Kuva: tumblr

VIHAAN ITSEÄNI.
Kuvottava ylipainoinen läski.

Kaikesta valittava pikkupaska.
Jos edes mä en jaksa katella itteäni niin miten kukaan muukaan jaksais?
Oon joutunut ottaa joka päivä opamoxin. Tää ahdistus on sietämätöntä.

Tein pitkästä aikaa mielenterveystalon masennustestin BDI 37/63. Kesällä oli 60/63. Kyllä mulla paremmin menee kuin kesällä.

On niin paha olo, et voisin köyden jatkoks vetää

Mä oon niin yksin. 

Mulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ymmärtää kyllä.

Silti mä olen niin yksin, hukassa itseni kanssa.

Oon ollut kaksi vuotta sinkku. Kaksi parin viikon säätöä on ollut, mutta ajoin ne pois. Tän ekan kohdalla kävi niin, että mut huumattiin ja raiskattiin, sain sukupuolitaudin. En mä sietänyt kenenkään toisen kosketusta enää sen jälkeen pitkään aikaan. Likanen. Puhki nussittu halpa huora.

Mä haluaisin jonkun jonka viereen käpertyä iltaisin. Mä kaipaan rakkautta samalla inhoan sitä. Läheisyys oksettaa, mutta kuitenkin mulla on sitä ikävä. Oon niin helvetin monimutkainen tapaus. Just tän takia mä en usko, että on olemassa ihmistä joka jaksais katella tällasta tai ymmärtäis mitenkään. Mä oon lihava, reilusti ylipainoinen, Mun pohkeet, sääret, reidet, molemmat kädet kauttaaltaan täynnä viiltoarpia. Muutama tuorekin. Mulla on bulimiataustani takia hampaita poistettu muutama. Mä olen ruma pullaposki. En kestä katella itteäni. 

MÄ EN HALUA OLLA MINÄ

Musta

ei

tule

ikinä

MITÄÄN.

Niin paha olla. Itkettää. Voinko vaan lähteä? Tässä kehossa, tän mielen kanssa on niin uuvuttavaa, rankaa ja vaikea elää eikä muillakaan mun läheisillä oo sen helpompaa katella mua.

Koko elämä vaan valuu ohi mun edessä

Kaikki pitäis olla hyvin. Miksei ole?

Miks mun olo on tämmönen?

On jotenkin helpompaa kun on joku tietty syy miks on paha olla. Mutta kun se on tällainen epämääränen möykky niin on vaikeempi auttaa itteään tai vaikeempi antaa muiden auttaa.

Tuntuu että mulla ei oo mitään oikeutta olla uupunut, ahdistunut ja väsynyt. 

"Ei se vieläkään oo saanu elämällään mitään aikaseks." lause soi mun päässä sellasena kuorona.

Oon pettymys viikosta toiseen, jos en muille niin ainakin itelleni ja se on yks syy miks mun täytyis lähteä vaan pois. Lääkärinlausunto tuli tänään postissa. "Kuuloharhoja. Vainoamisajatuksia. Kokemuksia ajatusten siirtämisestä. Psykoosioireet voimakkaita, laadultaan erittäin ahdistavia. Voimakasta ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja unettomuutta."

Sairausloma vuoden loppuun. Mä olen 20- vuotias ja ollut yli vuoden työkyvyttömyyseläkkeellä. Välillä aattelen, että mullahan menee ihan hyvin, normaalisti. Mut sit mä katon ihmisiä mun ympärillä. Onko tää muka normaalia elämää, että pienetkin arkiset askareet uuvuttaa? Mulla on ystäviä, jotka on pohjalta noussut ja elää nyt ihan normaalia elämää. Käy kokopäivätöissä, on opiskellut ammatin. On parisuhteessa. Rakentaa perhettä. Samaan aikaan ne on mun roolimalleja, esikuvia. Että pohjalta on yks tie ja se on ylös. Mut samaan aikaan mun pessimisti puoli syöttää päähän ajatuksia, että ne pohjaltakin nousseet on päässyt ylös, saanu elämästä otteen, että vitun paska kun et edes siihen tuu ikinä pystymään. Luovuta, älä tuhlaa muiden ja ittes aikaa. Mä vaan kulutan mun yhtä ja ainutta elämää tähän paskaan, tuhlaan valtionrahoja siihen, että oon sossupummi. Mä vaan oon kotona, käyn 6tuntia viikossa päivätoiminnassa, aina en pysty edes siihen. Mä kamppailen useasti viikossa sen ajatuksen kanssa, että mikä on tänään mun syy nousta sängystä. Ei tää oo normaalia. Tää on kaukana normaalista. 

Turha. Laiska.

En mä haluais olla tällanen.

Kuva: tumblr

Ettei elämä keskittyis vaan pelkkään pahaan oloon, niin oon yrittänyt pitää sellasta päivän positiivisten/hyvien juttujen päiväkirjaa, minne laitan joka päivä edes yhden hyvän asian kuluneesta päivästä. Tässä tän päivän;

Alotin päivätoiminnan tauon jälkeen ja siellä oli kivaa.

Tein pitkästä aikaa ite ruokaa.

Nukuin tosi hyvin!

Toivon aamulla, että ois ilta, jotta saisin nukkua vain

"Taas tänään tarviin vähän puudutuksii

etten mitään tuntea voi, vaikka sattuukin."

-Janna

Aivan järkyttävän paha olo. Nyt tekisi mieli vain nukkua pois.

Tuntuu, että jokainen elämän osa-alue kusee. Ainakin taloudellinen puoli. Oon ottanu muutamia pikavippejä ja ajatellut, että ihan sama. En mä elä kauaa. Tuntuu, että yrittämällä yritän saada itteni sellaseen ahdinkoon, että itsemurha on ainoa pääsy pois. Mua pelottaa elää itteni kanssa.

Tänään sorruin yli kuukauden jälkeen viiltämään. Pintanaarmuja, koska ei oo rahaa rampata päivystyksessä, enkä halua kuormittaa resursseja. Mä oon vaan ihan helvetin hukassa ja vihaan itteäni. Ainoo suuri asia mikä musta voi tulla on pettymys. Mul on valtava möykky rinnassa. 

Haluaisin luovuttaa. Tää taistelu on jo nähty. En jaksa enää pudota kerta toisen jälkeen tänne mustaan, kamalaan, kylmään, pimeään aukkoon, josta pois pääsy vaatii ihan liikaa voimia.

Itsemurha kuulostaa vaan lohduttavalta.

Kuvat: tumblr

Kuuloharhat on vähentynyt. Mutta vielä on paljon sellasia oloja, että mua tarkkaillaan. Enkä tiedä mikä on harhaa mikä ei. Musta oltiin tehty taas perätön häiriöilmoitus vuokranantajalle. Joku haluaa musta eroon. Joku haluaa tehdä kiusaa ja aiheuttaa mulle stressiä.

Lääkityksenä menee tällä hetkellä

Propral 20mg x3

Leponex 100mg

Promatsiini 100mg

Doxal 100mg

Atarax 100mg

Melatoniini 5mg

Tarvittaessa: Opamox 30mg, Sumatriptan 100mg
Leponexia vissiin nostetaan vielä.

Onhan sinun hyvä olla siellä?

"It was my father who taught me to value myself. He told me that i was uncommonly beautiful and that I was the most precious thing in his life."

-Tumblr

Nää on näitä päiviä kun on poikkeuksellisen kova ikävä iskää. Just tällä viikolla ajattelin, että oispa iskä täällä, oisin tarvinnu iskän neuvoja. Siitä on jo vähän yli seitsemän vuotta, kun mä kerroin isille, että rakastan sitä. Halasin. Pari minuuttia siitä niin iskä veti viimeisen henkäyksen ja nukkui pois. Mutta mulla on nyt matkassa mukana aina oma suojelusenkeli.

"Älä pelkää yölintuni, ei jää yksin sielusi

Talvi tuo minut luoksesi

Pitkään kestit murtumatta

Läpi kärsit helvetin

Kun kevään kanssa nukuit pois

Minä kaiken menetin

Valokuvia hautajaisistasi

Pala mennyttä aikaa

Kyyneleet surusta kertovat

Kaipaavat toisiaan halaa

On siitä jo seitsemän talvea

Silti yhä viereesi kaipaan

On niin vaikea uskoa

ettet enää tänne palaa"

-Mustan kuun lapset

"Heaven has taken my hero…"

Kuvat: tumblr

Pelkään särkymistä

"Pelollani ei ole kasvoja. Voimaa sillä on."

On mennyt hyvin ja huonosti. Kotona on sujunut nyt ihan ok. Oon nukkunut yhtä yötä lukuunottamatta 7-8h osastolta kotiutuksen jälkeen, joka on mulle ihan helvetisti. Oon usein nukahtanut jo ennen kahtatoista, en todellakaan muista milloin viimeksi ois ollut näin hyvä putki unettomuuden kohdalla. Pelkään vaan sitä, että jos tai kun tulee romahdus, jaksanko mä sitä enää?

Ahdistusta ja ääniharhoja sekä synkkä mieliala on ollut. Positiivista kuitenkin tässä on se, että alan pikkuhiljaa tunnistaa ne äänet harhoiksi. En aina sillä hetkellä, kun meen jotenkin ihan offline tilaan, mutta ainakin jälkeenpäin ymmärrän. Välillä kuuluu jotain koputusta tai kiljuntaa, ja niitä on vaikea erottaa, mitkä on perus kerrostalossa kuuluvia elämisen ääniä vai onko ne harhoja. 

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.

Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan?"

Mieliala on siis ollut vähän synkempi, mutta ehkä se siitä helpottaa kun saa levättyä.

Jatkan 26 päivä tätäkuuta päivätoiminnassa, tosin todella kevyesti. 2x/viikko 3h/päivä. Ihan hyvä, että alkaa tosi kevyesti. Oon tosi kiitollinen kaikille auttajille, ystäville, psyk polille, päivätoiminnan ohjaajille, kun ne joustaa ja oikeasti välittää siitä, että pysyn hengissä ja haluaa tehdä kaikkensa, että voin hyvin. Mun elämässä on ollu niin helvetin monia "auttavia" tahoja, jotka on vaan saanut pahaa mieltä.

Mulla oli maanantaina kotikuntoutus, keskiviikkona polilla hoitajan tapaaminen, torstaina taas kotikuntoutus, eilen polilla lääkärin tapaaminen. Kerroin lääkärille, että harhat ja ahdistukset on alkanut tulla sellasina kohtauksia. Ennen saattoi tulla monesi tunnissa pikku pätkiä. Nyt ne alkaa jollain epämääräsellä ahdistuksella ja eskaloituu siihen, että havahdun jonkun ajan päästä siihen, että oon hakannut päätäni seinään. Sen "kohtauksen" aikana oon myös raapinut kättäni, tulee hengenahdistusta, kädet tärisee ja raajat puutuu. Leponexia nostettiin 50mg->75mg, promatsiinia laskettiin 150mg->100mg ja rinnalle alotettiin Opamox 30mg tarvittaessa ahdistukseen. Näiden lisäks menee Propral 20mg x3 päivässä ja doxal 100mg. Sit on vielä atarax 100mg. Tarkoituksena olis ajaa toi promatsiini alas ja nostaa leponexia vielä.

Oon niin todella onnellinen siitä, että on vihdoin tän parin vuoden säädön jälkeen löytynyt oikeasti lääkitys joka auttaaa. Tää unettomuus on ollu pahin sairauden oire mitä mulla on ikinä ollut. Lamaannuttavin sekä fyyisisesti että psyykkisesti. Muistan ne kaikki illat parin kolme vuorokauden valvomisen jälkeen, kun mä vaan itkin ja toivoin, että kroppa petä nyt. Että en mä jaksa, tää ei oo elämisen arvosta. Nyt on edelleen itsetuhosia ajatuksia, mutta ei suunnitelmia. On mulla sellanen olo välillä ei mua haittais jos nyt vaikka joku rekka mun päälle ajais, koska en vaan jaksa uskoa siihen, että musta tulis sellanen tasapainoinen työssäkäyvä ihminen. 

“My problem is, I don’t see a future for myself, 

and when you see no future it becomes easier to see the end.”

On tässä kaikkea muutakin ahdistusta. On tulossa pari isompaa laskua, enkä tiedä mille ihmeellä mä ne maksan. Pelkään myös kuollakseni sitä, että saan häädön täältä kämpästä. Täällä oli eilen pienet illanistujaiset kavereiden kesken ja musta oli joulukuussa tehty pari perätöntä häiriöilmoitusta, tuntuu et oon tarkkailun alaisena, että joku naapuri tarkkailee ja haluu mulle pahaa.

Lääkäri kirjoitti eilen mulle työkyvyttömyyseläkettä vuoden loppuun saakka. Nyt oon ollu työkyvyttömyyseläkkeellä 1vuoden ja 3kuukautta...

Vaikka mulla on paljon ystäviä, joista oon tietenkin enemmän kuin kiitollinen, sanat ei sitä riitä kuvaamaan, niin silti mulla on aina välillä tosi yksinäinen olo. En usko, että tuun ikinä löytämään ketään kumppania, joka vois oikeasti tykätä musta.

Meillä on toivo

"Jos vielä jaksaa jonkin aikaa

ehkä sitten helpottaa

meillä on toivo"

-Kristiina brask

Leponex on ollut ihan ihme lääke. Parannus. Mun pelastus. Oon syönyt nyt kolme päivää sitä ja sen avulla mä oon nukahtanut joka yö ennen yhtä yöllä. Yleensä nukahdan 2-4 välillä. Oon nukkunut kahdeksan tuntia joka yö ja harhat on vähentynyt. Mulla on ekaa kertaa aikoihin sellanen olo, että mä voin ehkä vielä joskus selättää nää uniongelmat. Että ehkä se nukkuminen ei ookkaan niin mahdotonta. Voi luoja mä olen helpottunut. Nyt kun harhat on vähentynyt ja on sen takia vähän helpompi olla, niin tilalle on tullut synkempi mieliala. Ehkä se on ihan normaalia, että tällasen harhaisen ajanjakson kun selättää, niin olo on väkisinkin uupunut. Sellasta myllerrystä ja taistelua kuitenkin on päänsisällä käyty. Pitää antaa aikaa toipua ja palautua. Itsetuhosia ajatuksia on jonkun verran, mutta kai nekin ehkä väistyy sittenkun tää univaje alkaa olla selätetty. Toivoa on.

"Emme ole täällä yksin, toivon henki kuljettaa

hän nostaa katseen, hetken miettii

kunnes kuiskaa rukouksen

luoja auta pelkään etten jaksa

kadotin toivon ja rakkauden

isä ottaa lapsen syliin

pyyhkii hiljaa kyyneleen"

-Kristiina Brask

Oon niin kiitollinen

"Jos keskittyy vaan paskaan vaikeet löytää mitään hyvää
Maailma on suuri, en pidä mulle enää mitään mahdottomana
Mut ennen kävelyy mun pitää oppii konttaamaan
Nyt mä hengitän syvään
Oon kokenu paljon pahaa ja oppinu paljon hyvää
Oon kiitollinen siitä että saan ite olla hengissä
Nyt mä hengitän mut en raskaasti"
-Kapasiteettiyksikkö

Tiistaina 6.2 oli hoitokokous osastolla. Sinne tuli mun lisäksi yhdeksän muuta. Kotikuntoutuksen hoitajia, tehon hoitajia, psykologi, osaston hoitajia, kaks lääkäriä. Tuli kyllä sellanen olo, että kyllä auttavia tahoja kiinnostaa mun hyvinvointi ja että tehään kyllä kaikkensa auttaakseen mua. Osastolta oltais haluttu, että jään vielä sinne pariksi viikoksi, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi, kun lomatkin meni niin hyvin. Vaikeita oloja on, mutta mä pärjään niiden kanssa. Päätettiin, että teho ei tuu takasin, joka on musta ihan hyvä juttu. Jatkossa kotikuntoutus käy kahesti viikossa ja hoitajaa nään parin viikon välein. Serdolect ajetaan nyt alas hengitysvaikeuksien ja verenvuodon takia ja tänään alotan leponexin. Saa nähä väsyttääkö. Toivon niin paljon, että äänet rauhottuisi ja uni tulisi. Ekan 18 viikon aikana kun tota käyttää niin pitää käydä kerran viikossa labrassa, sen jälkeen kerran kuussa, koska vaarallisena haittavaikutuksena voi olla valkosoluarvojen romahtaminen, josta voi seurata se, että tulee infektioita helpommin, joita vastaan kroppa ei pysty taistella ilman valkosoluja, ja niihin voi jopa kuolla. Mutta se on kuulema tosi harvinaista. Nyt vaan toivotaan, että tää lääke sopii koska tää alkaa olla mun viimeinen toivo. Tää on 32 psyykelääke mikä mulla nyt alotetaan. Isosta osasta on tullut vaikeita haittavaikutuksia tai sitten ei minkäänlaista vastetta. Kaikki neuroleptit alkaa olla läpi koluttu. 

Eilen olin kaverin kanssa laivalla. Oli tosi kivaa. Nyt kun on saanut vähän pidettyä hauskaa niin jaksaa taas. Aion nyt olla juomatta, niin kauan, että löytyy hyvä balanssi tän lääkityksen kanssa, ja muutenkin, alkoholi ei auta unettomuuteen eikä ainakaan psykoosioireisiin. Olin nytkin ennen tätä viisi viikkoa selvinpäin. Ennen, vielä vuosi sitten en pystynyt olla edes viikkoa selvinpäin. Oon ylpeä itsestäni.

Ehkä tästä alkaa taas eheytyminen. Rankan kuukauden jälkeen. Toipuminen on pitkä raskas prosessi, välillä pitää sukeltaa pohjaan ennenkuin voi nousta pintaan. Klisee, eikä se pahimpina hetkinä yhtään lohduta. Mutta totta se on, oli kyse mistä tahansa mielenterveysongelmasta tai vastoinkäymisestä. Oon maailman kiitollisin tällä hetkellä J:lle ja polille. Mun omahoitajalle ja lääkärille. Ilman niiden uskoa, apua mutta samalla kuitenkin heidän jämäkkyyttä ja suorapuheisuutta en ois ehkä elossa. Mä olin niin oireiden vietävissä. Oli vaikea erottaa tosi ja harha. Jos poli ei ois reagoinut mun voinnin heikkenemiseen niin nopealla tahdilla en mä ois näin nopeasti alkanut toipumaan. Joten ikuisesti kiitollinen.

"Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Matkannu tänne ohi ongelmien

Mietin miten ansaitsin tän kaiken

Onnenkyyneleet putoaa."

-Cheek

On hyvä aika alkaa taas hengittää, tunnen kun alkaa hellittää

"Kääntyköön isä haudassaan, 

mä vihdoin aion elää rauhassa"

-Kauniit & Uhkarohkeat

Hyvä yö takana. Ajatukset selvempiä. Jos mä selviin tästä sodasta itteäni vastaan, mä selviän kyllä mistä vaan. Yli kuukausi mennyt kärsien peloista, ahdistavista äänistä. Miettien kaikkia salaliittoteorioita.

Nää illat on kamalia

Oon ollut nyt pari yötä kotona hoitolomilla. Osaston kirjoilla siis vielä. Tiistaina takas ja hoitokokous. Uloskirjaus jos kaikki on mennyt hyvin. Mun lääkkeitä on venkslattu edes takas. Tehty tosi paljon muutoksia. Nukkuminen ei oo ollu kamalan hyvää. Outoja kokemuksia, ahdistavia ääniä ja tuntemuksia vainoamisesta on edelleen. Osastolla kyllä on tajunnu sen psykoosissa olevia potilaita kattoessa, että ei ne kuulemat äänet oo totta. En koe, että toi osasto ois hirveesti apua tuonut. Stressiä senkin edestä. Osaa taas arvostaa omaa kotia ja omaa rauhaa.

”Anna mun olla rauhas, anna mun olla rauhas

Vaadin yksin aikaa vaikka välil liikun laumas

Anna mun olla rauhas, anna mun olla rauhas

Viihdyn hyvin himas siel on hiljasta ku haudas

Sä kyselit jotain mut tällases tilas 
en kykene kommunikoimaan

Keskityn johonkin muuhun 
niin mä keskityn paremmin voimaan

Aurinko tippuu taivaalta, 
hämäräs helpompi hengittää

Hälinä alkaa jo hellittää, 
päätä ois pakko selvittää.”

-Dj ibusal

Mun maailmaa hallitsee tää voimakas tarve

Oon syöny bentsoja putkeen oikeestaan joka päivä nyt vuoden ja kaks kuukautta. Nyt on se hetki kun niistä pitää luopua. Lääkäri lopetti ne kaikki kerralla ja pelottaa, et lahoo pää. Vähän ahdistaa kun just puolentoista vuoden säätämisen jälkeen löyty hyvä kombo, mutta joskus tää on kai tehtävä ja ihan hyvä että osasto olosuhteissa. Vaikka haluisin kyllä vaan kotiin. Leponexiä ei alotettu vielä, koitetaan nostaa serdolectin annosta. Tarvittaviakaan jota voisin ottaa päivällä ei ole. Pitää selvitä ilman.

Mut miten menee? Huonosti. Taistelutahto kadoksissa. Tuntuu et oon tehny jotain hirveen pahaa ja ansaitsen tän tuskan pahan olon ja kärsimyksen, että mut on tuomittu loppuun asti tähän oloon.

”Se on sun heikko kohta sitä ei ohjata järjellä

Ei hoitavaa lääkettä, täytyy koittaa vaan vältellä

Tarviin mun annoksen tarviin sen päivittäin

En voinu arvaa että koskaan koukkuun jäisin näin

Se täyttää tyhjiön, poistattaa tarpeen

Mun maailmaa hallitsee tää voimakas tarve

Se ei oo terveellistä, ei, se ei oo tervettä

Mut ilman sitä kaikki on päin persettä

Haluisin irti tai tiedä siit sittenkään

Koska puutos tila saa mut vieläkin itkemään

Ja mä oon itsekäs heikko tässä koukussani

Ja venaan päivän annosta niinku joulua

On helpompi puhua ku toimia fiksusti

Ja eroon pääseminen vie voimia vitusti

Enkä tiedä kestänkö vierotusoireita

Nää pelot on oikeita”

-Cheek

Tie tuntuu hajottavan pitkältä

Pahoinpitelyn äänii, nauruu, kuuluu ku joku harrastais seksiä, muminaa, koputusta, mun nimen toistelua. Miks kenenkään tarttis kestää tämmöstä?

Polilla lääkärin ja hoitajan tapaaminen.
”Potilaan toimintakyky on huono, ei ole juurikaan liikkunut kodin ulkopuolella, pelkää että joku tulee asuntoon kun on poissa. Potilas on hakannut päätään seinään, laittanut narun kaulaansa aikeena tappaa itsensä. Potilas arvelee, että äänet tulevat itsensä ulkopuolelta, ei kykene hahmottamaan niitä kuuloharhoiksi. Potilaan ilmeilkyys on vähäistä, puhuu hiljaisella äänellä epäselvästi ja puristeisesti.”

Vaihtoehdot oli pakkohoitoon tai vapaaehtosesti suljetulle. Suostuttelujen jälkeen suostuin vapaaehtoisesti. Oon ainakin viikon täällä. Parin päivän aikana alotetaan vissiin leponex psykoosilääkkeenä. Siitä on kovat odotukset. Laitettiin myös temesta ja zyprexa tarvittaviksi.

Mua hävettää olla taas tässä pisteessä. Ahdistaa ja surettaa. Ja pelottaa. Kotiutumisen jälkeen tulis vissiin tehostettu avohoito takaisin kuvioihin ja se tässä eniten hävettää, kun ei siivet kantanutkaan niinku niille lupasin. 

Makasin lattialla ja mietin mitä jos mä en koskaan parane

Sain raivokohtauksen, tai jonkun sellaisen. Ahdistuin, kiihdyin. Hakkasin vaan päätä seinään, halusin vaan rauhan ja et se karjuminen loppuu. Ajantaju katosi. Kun olin rauhoittunut istuin paikallani, tuijotin vaan lattiaa enkä tiedä menikö siinä vartti vai tunti. Pelkään et jos tää ei lopu niin mä kuolen tähän, mut samaan aikaan pelkään elää.

Huomenna lääkäriaika ja pään magneettikuvaus. Eilen multa otettiin kaikki mahdolliset labrat ja hoitaja on soittanut joka päivä. Yritän hokea itelleni, että musta pidetään kyllä huolta, en jää yksin. Oon taas vetäytynyt sosiaalisista kontakteista aika merkittävästi. Oon vaan kotona. Pelottaa ja ahdistaa joka kerta poistua kotoolta, mutta samalla tää on se mun taistelukenttä, minä vastaan möröt. 

Haluaisin kertoa perheelle mitä on meneillään, mutta oon itekkin niin hämillään enkä pysy perässä, mitä tapahtuu. Saatika selittää jollekin tätä. Tuntuu ku kattoisin sivusta jonkun muun elämää. Enkä tiedä ymmärtäiskö ne enkä mä halua huolestuttaa, mutta en jaksaisi kyllä pitää yllä kulissejakaan. Se on tosi kuluttavaa.

Kuvat: Tumblr

"Joku päivä kun mä poistun muista minut

Mä ymmärrän ne surun tuskat ja suuremmat kivut

Tiedä se että mun on tosi hyvä olla, paremmassa paikassa

Taivaassa kukaan ei oo nolla"

-Funtsi

Milloin mun ei tarvii pelätä enää?

"Kello 12 on ilta myöhä
Makaat yksin sängyssäs, pelkäät yötä
Mikä toi rasahdus on? Mikä toi varjo on?
Et ole peloton
Alkaa kova ääni korvii riipimään
Mikä ihme siel kolisee? Onks siel mitään?
Kuulenks mä taas ihan omiani vaan
vai onko siellä joku oikeesti? Vastaa vaan
Nyt vähän pelottaa, oon ihan yksin taas
Nyt uneen hukkuu saan, uniportit auki vaan
En haluu kuulla häiritsevii äänii
Väsyttää, saanko siis painaa pääni
syvälle tyynyyn? Siin toivos, et vaik nukahtaisin?
Anna mun nukkuu, oikeesti mä lepoo kaipaan
Pitää antaa aivojen levätä
ja vartalon rentoutuu, se tekee terävää
Unta jokainen ihminen tarvitsee pääl maan"
-Kid1

Rohkenin laittaa yöllä polin hoitajalle viestin. Se oli iso kynnys, mutta tein sen. Vaikka tiedän, että joku on pahasti pielessä eikä olo ole normaali, niin silti jotenkin hänen sanat tuntuu vierailta. "Ollaan nyt enemmän huolissaan susta ku sä itte. Mun mielestä nyt olis sairaalahoidon aika. Oon hyvin huolissani." Mut en suostunut mennä osastolle, en koe olevani siinä kunnossa. Ja se vaan stressais ja hävettäis. Stressaa jos joku lääkäri joka ei tunne mua alkaa sörkkiä lääkitystä. Ja hävettäis olla taas siinä kunnossa, kun joulukuussa meni hyvin ja vakuutin kaikki myös itseni, että mä pärjään ja olo oli aika normaali. Kyllä mä vielä pärjään. Sain torstaille lääkärille ajan. Haluaisin, että toi määrittämätön psykoottinen häiriö tarkentuis. Mua ahdistaa olla määrittämätön möykky. Haluan tietää mikä mua vaivaa. 

Ja mua ahdistaa niin jumalattoman paljon

Ja pelottaa. "Kierrä naru kaulaan." se sanoo.

MÄ EN HALUA. EN HALUA. Sillonkun MÄ en halua tappaa itteäni niin joku silti laittaa niitä ajatuksia mun päähän, niin että kohta mä taas seison tuolla katolla ja en jaksa elää. Nää tuntuu niin raskailta, oli sit oikeita ääniä tai ei. Niin vitun ahdistavaa. Kun et halua kuolla, sua pakotetaan silti ajattelemaan itsemurhaa. Kun ne sellaset pakkoajatukset on pois niin sit oon niin masentunut etten halua elää. Kuolema kuolema kuolema. Kaikkialla kuolema.

Kuvat: tumblr

"Ahdistuksen poistoon ota vaihteeks lääkkeet

Kiroilen ja manaan peilin eessä ääneen.

En tiedä enää mikä totta, mikä harhaa

Koko elämänkaari on saastanen ja harmaa.

Ne sanoo, että mun pitää taistella elämää vastaan

Mut mitä vittua sitten, kun ei oikeesti enää jaksa?

Rakkaus on sammunut, ei tunteet elä enää

Enkä mä täällä sumussa ja usvassa eteenpäin nää

Tää on kehä, jossa muka pitäs taistella

Mä elän enää vaan näillä viimeisillä aisteilla

Mä nään ja kuulen, itteni hulluks luulen.

Mistä helvetistä voisin rakentaa elämän uuden?"

-Adjektiivi

Se tytär jälleen lipeää naarmuihin, jotka tekee kipeää

"Mä tiedän millasta on joka päivä pelätä

ja silmät turvoksissa, aina vaan pelätä"

-Mc mane

Oonko mä elossa? Ei tunnu siltä. Ei rauhaa. Kaaos. Ei pysty hallita enää tätä kaaosta. Tartuin terään. Tuntu et oon elossa ja se kaaos hetkeks seisahtu, pysähty. Kaikki ajatukset pysähty. Sellasta rauhaa ei oo pariin viikkoon ollu. Käsi siteeseen ja veren putsaaminen lavuaarista. Shh. Ei kerrota kellekkään, tää on meiän oma pikku salaisuus, ei saa kertoa, niin se sanoo. Se kuuluu niin oikealta, aidolta, pään ulkopuoliselta. Mä juttelen sen kans. En ääneen, mut mielessä. Haluisin kokea sen rauhan taas. Edes mun 16 pillerin iltakombo ei saa mulle rauhaa. Tää kaaos ja sekavuus alkaa melkeen heti kun herään ja loppuu vasta kun nukahdan. En oo kertonut eilisestä kellekkään. Kotikuntoutuksen hoitaja kävi täällä tänään ja en osannut sanoa yhtään mitään. Taas yks tuhlattu 45minuuttinen, aika joltain motivoituneemmalta pois. 

Iskä kutsuu mua taivaasta sen luo ja mul on sellanen olo et mun pitää tehä palvelus kaikille ja kuolla. Että sen oon tälle yhteiskunnalle velkaa. Mutta ei hätää, ei tänään, eikä luultavasti huomennakaan.

"Se unilääkkein nukkuu vaan

Kai pääsee paikkaan parempaan

Kun terä ihoo nylkee kipua voi sietää

ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee"

-Ressu redford & Jussi Rainio

Kuvat: Tumblr

Haluisin hetken hengähtää

"Hän oli valmis lähtemään, niin väsynyt elämään

Otteen elonkierron reunasta irti päästämään

Hän oli valmis lähtemään, ei tahtonut enempää

Silti joku toinen päätöksellään tahtoi kärsimystään pidentää

Kipu riistää ihmiseltä kauneuden, kaiken alleen murentaa

Hän riutui viikkokausia vain toivoen, että joku kärsimyksensä lopettaa"

-valonkantajat

kuva: tumblr

Joku hengittää niskassa kun laitan silmät kiinni ja yritän nukahtaa.

Ei edes hetken rauhaa. Mikä on totta ja mikä kuvitelmaa?

Milloinkaan varjot ei jätä mua rauhaan

"Yön varjot taas peittää maan alleen

Mä laitan valot kiinni

Mä vaivun rem uneen, mä hätkähdän huomiseen

Peitto korville ettei kuule ulkomaailmaa

Nukkumatti tule polkuni hiekoittamaan"
-mansesteri

Ehkä tää kaikki on vaan sitä et oon helvetissä. Oon tehnyt jotain pahaa ja tää on mun tuomio. Rangaistus. Yritän vältellä joidenkin asioiden ajattelua. Tuntuu, et jos erehdyn ajattelee et jotain kamalaa tapahtuu niin sit se tapahtuu. Että karma iskee. Ja nyt ahdistaa tän kirjottaminenkin.

Yritän saada unta. Mutta tuntuu ettei vaan oo mitään syytä miks herätä. Kaikki tuntuu niin turhalta. Tuntuu, et oon nähnyt kaiken eikä elämä tästä paremmaks muutu. 

kuva: tumblr

"Ei ole pystynyt taaskaan talosta poistumaan

ja masennus valtaa mielen uudestaan

Hänet on tupaansa yksin tuomittu elämään"
-valonkantajat

Vihaan kyllästynyt

kuva: tumblr

Mä en jaksa kuluttaa enää mun energiaa vihaan, katkeruuteen. Me ei tulla ikinä pystymään puhuu näistä asioista, eikä ne tuu ikinä unohtuu. Mut mä aion antaa sulle anteeksi. Mä en koskaan voi tietää mitä käy. Ja mua kaduttais elämässä eniten jos sä nyt kuolisit enkä ois yrittäny antaa anteeks. Menneisyyttä ei saa millään pois, kunhan ne lapsuuden kamalat asiat ei toistu niin mä annan anteeks. Ja en mäkään oo ollu helppo. Oon ollu niin rikki kaikesta mitä mun tielle on sattunut, että oon ollu tosi vaikea tytär. Eikä se oo sun syytäs. Anteeks, että myös mä oon sua satuttanut.

Äitille

Muistan turvan sylinkin

Se katsees julmin viiltävin

Sanas jotka mursi voimalla, polvistuin

Varjostasi valon loin

Vaik sanasi mun päässä soi

Veri mun on veri sun

Ja luuni lihastasi

Susta synnyin, susta jään

Isille

Ja huudan läpi tuulen

Ootko siellä missä luulen

Toivon että kuulet mua

Mä kaipaan vielä sua

kuva: tumblr

Äitille

Ja anteeks annan kaiken

Anteeksi sä saat

Isille

Ei jäänyt aikaa kertoa

Kaikki mitä piti sanoa

Mut turhaan mikään ollut ei

Annoit enemmän ku veit

Ylpeästi sinun oon

Siel missä oot ei oo aikaa

Siel ei mietitä mitä mä sainkaan

Häpee harteilla ei paina lainkaan

Sain sulta kaiken sain nimen

Sain loistoja sain pimeen

Ja surupuvun jonka kannan kauneimman
-Manna

Tää on todellista painajaista

Miten mulla menee?

Niinkuin edellisessä postauksessa kirjoitin niin loka, marras, osittain joulukuu meni ihan hyvin. Oli suht normaali, hyvä olla. Tosin rahaa törsäsin ihan hirveästi. Sain veronpalautuksia ja perintöä lähemmäs 900e ja mitään ei ole jäljellä. Joulukuun lopussa alkoi mennä huonommin. Tässä on ollut paljon kaikenlaisia muutoksia samaan aikaan ja huolta. Stressitekijöitä. Valvominen laukaisi mulla pelkotilat. Tuntuu, että koko elämä romahtaa kun ei nuku. 

Kaiken pitäis nyt periaatteessa olla hyvin, mutta ei kenenkään pääkoppaa oo tehty selviimään hajoomatta tällasesta univajeesta. Oon nukkunut about viikon ihan hyvin, 6-7 tuntia. Hoitaja sano, että "ihmeen pitkään sä kestit ilman näin psykoottista oireilua. Nyt sä oot vaan kaiken tän jälkeen uupunu ja hukassa, että sun aivot ei toimi oikein ja siellä on virhetoiminta". Kuulostaa oudolta, vieraalta kun joku sanoo ääneen et oon psykoottinen. Kyl mä sen joinain hetkinä tajuun, ettei tää oo normaalia, mut sitten tulee niitä hetkiä, kun koko ajatusmaailma on vieras eikä mikään oo selkeetä eikä osaa ajatella loogisesti tai järjellä. En koe et oisin nyt hirveen masentunut, tää ei oo sellanen samanlainen masennuksen musta aukko vaan ihan erilainen. Pelokas, mutta kuitenkin turtunut. Sekava.

On outo olo. Tuntuu siltä ku päähän työnnettäis vieraita ajatuksia, jotka ei oo omia. Kuuluu jonkun vieraan miehen puhetta, joka saattaa välillä vaan toistella mun nimeä tai sanoo jotain yksittäisiä sanoja, mitkä ei liity mihinkään. Mutta välillä se kehottaa, käskee ja sanoo, että oon paha, musta ei tuu mitään, teippaa painot jalkaan ja hyppää mereen, viillä valtimo, hyppää katolta. Joku naapuri oli tehnyt musta vuokranantajalle perättömiä häiriöilmoituksia, ja nyt oon varma, että mua tarkkaillaan ja että joku naapuri haluaa mulle pahaa. Pelkään, että kun poistun asunnosta niin täällä käydään asentamassa kameroita ja halutaan ajaa mut hulluuden partaalle. 

Oon ollu aika paljon vaan kotona enkä halunnut nähdä ketään. Myös osittain siksi, että just edellämainitun asian takia kotoolta poistuminen tuntuu ahdistavalta. En oo halunnu jutella ystäville niin paljoa, kun tuntuu, että tuotan vaan pettymyksen kun voin taas huonosti. Päivätoiminta laitettiin tauolle. Tuntuu, että tuotan koko yhteiskunnalle pettymyksen, kun en pysty edes siihen. Säälittävää. Tuntuu, et täytyy olla varpaillaan, pelkään että jotain pahaa tapahtuu. Viime viikolla yhtenä päivänä mä istuin monta tuntia vaan sohvalla tuijotin lattiaa. Kuulin niitä kehotuksia. Jossain vaiheessa olin mennyt vessaan, kaivanut jostain terän ja viiltänyt. Suihkussa käyminen ja tiskaaminen on ahdistavaa. Lähes aina kun laitan hanan tai suihkun päälle niin kuuluu kovaa karjuntaa. Kun yritän nukahtaa säpsähtelen hereille kun tuntuu, että joku koskettais tai kääntäis avainta lukossa. Pari kertaa oon nähny tumman hahmon jolla on ihmisen ääriviivat ja kuolleen kissan. Ja säikähtelen kaikkia varjoja. Niin sekavaa, pelonsekaista oloa päivittäin. Ei kokoajan, mutta paljon. 

Oon sanonut varmaan puoltoista vuotta ehdottoman ei:n psykoosilääkkeille saamien haittavaikutuksien takia, mutta viime viikolla suostuin. Oon kokeillut tosi montaa ja ei oo juuri vastetta tullut. Nyt jos tää Serdolect ei toimi niin on enää yks jäljellä, Leponex. Lääkäri otti myös valdoxanin pois ja alotti Voxran. Doxal lisättiin myös takaisin. Menee ihan järkyttävä määrä pillereitä päivässä. Aamulla Voxra 150mg x2, Serdolect 4mg, Propral 10mg x2. Päivällä propral 10mg x2. Illalla promatsiini 50mg, atarax 25mg x4, propral 10mg x2, doxal 25mg x2, melatoniini 5mg, tenox 20mg, stilnoct 10mg x2.

20 pilleriä päivässä. 

Pelkään, että läheisille tapahtuu jotain. Ylipäätään pelkään, että tapahtuu jotain kamalaa, koska aina kun on edellisestä traumasta toivuttu,  niin tapahtuu taas jotain kamalaa. Mut yritän olla antamatta näille peloille niin suurta roolia mun elämässä. Yritän elää tässä hetkessä. Jos tapahtuu jotain, niin sit tapahtuu.

"Oon maannu lattialla,

miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää. Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa."
-Cheek

kuvat: tumblr

Mut oon täällä vielä

"Makasin päiviä vaan lattialla tuskissani."
-Cheek

Päätin alkaa kirjottelemaan tänne pitkän tauon jälkeen. Nyt on tammikuu 2018. Oon kirjoittanut viimeksi Huhtikuussa 2017. En tiedä miks mä lopetin kirjoittelun tänne, se vaan jäi. Nyt on taas sellainen tunne, niinkuin tätä blogia aloittaessa, että pakko päästä selventää omia ajatuksia johonkin. Kirjottaa johonkin asiat just niinkuin ne on. Tuntuu, että oon mun ajatusten vanki ja kirjottaminen vapauttaa niitä edes vähän. Tulee selvempi olo. Vaikka blogeja ei hirveesti varmaan enää lueta, mutta eipä sillä väliä lukeeko kukaan näitä. Itseäni varten mä tätä teen. Mutta kiva, jos joku saa vertaistukea, fiiliksen ettei oo yksin jos kamppailee samanlaisten asioiden kanssa. Ei siis kiva, että jollain voi olla samanlaista, mutta tajusitte varmaan pointtini.

Mitä kaikkea on tapahtunut yhdeksässä kuukaudessa?

Viimesimmässä tekstissä kerroin, että teho oli aloittanut mun kanssa työskentelyn ja olin aloittamassa uuden sähköhoitosarjan & ylläpitohoidot. Olin menossa osastolle. Olin silloin aika eristäytynyt kotiin. Oli mulla kai jonkinsorttista psykoottista oireilua. Toimintakyky oli ainakin ihan nolla.

Tosiaan menin huhtikuussa pariksi viikoksi osastolle. En muista kunnolla, koska muisti meni jälleen ihan totaalisesti. Kävin 5-6 kerran sarjan, jonka jälkeen pääsin kotiin ja kävin kaksi kertaa ylläpitosähkössä. Ne päätettiin kuitenkin lopettaa, koska muistihäiriöt oli niin massiiviset. Sähköt kyllä jonkin verran auttoi, mutta ei itse masennukseen. Viiltely oli maalis-syyskuun kokonaan pois kuvioista. Syyskuussa viilsin kerran ja sitten oli taas yli kolmen kuukauden tauko. Viime viikolla sorruin siihen paskaan kerran.

Mulle kesät on ollut yleensä masennuksen kanssa helpompia. Tää ei sitä todellakaan ollut. Mä olin toimintakyvyttömämpi kuin ikinä koskaan. Mun kesästä varmaan 85% meni kotona. Mä en lähtenyt minnekkään jos mua pyydettiin. Ystäviä näin lähinnä jos ne tuli mun luo. Teho oli mukana hoidossa maaliskuusta tammikuun alkuun. Siellä oli monta eri hoitajaa joita tapasin, mutta mun omahoitaja, L, siitä tuli mulle tosi tärkeä. Tehon tuesta oli paljon apua ja oon kiitollinen, että oon saanut ihan hyvää hoitoa. Päivystyksessä en, mutta muuten hoito on nyt toiminut polin kanssa. Mulla on hyvä lääkäri, joka on ollut lähes koko tän ajan mun lääkärinä kun oon aikuispuolella ollut. Tätä blogia alottaessa oli hetken toinen lääkäri, mutta muuten. 

Lääkityksien kanssa on jojoiltu. Mun unettomuus on ollu tosi rankkaa. Ollu paljon erilaista oireilua ja oon kaiken tän oireilun kanssa nyt ihan hukassa. Mulla on ollu sellasia pitkiä kausia kun oon nukkunut todella huonosti, jos ollenkaan. Ollut jaksoja, kun oon valvonut kolme vuorokautta, sitten nukkunut pari kolme tuntia, valvonut vuorokauden, nukkunut neljä tuntia jne. Ja mä hajoon aina kun sellanen alkaa. Pitäisi osata hyväksyä, että mun uniongelmat tulee varmaan pitkään, ellei aina olemaan tällasta aaltoilua. 

"Lääketieteellinen poikkeama" "Koko pharmaca fennica alkaa olla koluttu" -lääkäri.

Elokuussa olin viikon osastolla. L saattoi mut päivystykseen, kun mulla oli tosi paljon itsemurha ajatuksia, suunnitelmia, toivottomuutta, toimintakyky 0. Se viikko lataamassa akkuja teki ihan hyvää.

Syyskuu oli ehkä vuoden 2017 pahin. Elokuussa alkoi tulemaan rajuja migreenikohtauksia, joita provosoi unettomuus. Semmonen noidankehä. Aloitin kevyen päivätoiminnan syyskuussa, aateltiin, että jos se tukis päivärytmiä muttei ihan niin käynyt. Sain lokakuussa kohtauslääkityksen ja joulukuussa estolääkityksen migreeniin, ja ne on auttanut. Kerrankin jokin lääke toimii heti ekalla yrittämällä, eikä tarvii hakea kuukausia sopivaa.

Syyskuussa mulla oli 15 migreenikohtausta ja pahimmat valvomisputket. Mun kroppa oli ihan sekasin. En pystynyt syömään, en jaksanut edes juoda. Makasin sängyssä, en tehnyt kotitöitä, en jaksanut jutella edes J:n kanssa viesteillä. Mun lihaksiin särki ja oli kokoajan kylmä. Musta tuntu, että oon vaan ihmisraunio. Toivoin niin paljon, että sydän ja kroppa pettäis. 

"En halua enää taistella"

Syyskuun viimenen päivä otin yliannostuksen.

Lokakuussa takaumien vallassa hakkasin käteni mustaksi.

Mutta Lokakuussa kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä alkoi menemään paremmin. Ehkä se vaikutti, kun mun migreenit otettiin vihdoin tosissaan. Mulla oli semmonen normaali hyvä olo, sama jatkuin marraskuussa, joulukuussakin. Syksyllä lähennyttiin äitin kanssa. Oli mulla ton kolmen kuukauden aikana huonojakin hetkiä, paljon stressiä sun muuta, en nukkunut silloinkaan niinkuin normaalisti pitäis, mutta oli helpompaa. Ja nyt se vähän lohduttaa, kun tietää että sellanen olo on mahdollista myös mulle. 

Joulukuun lopussa alkoi uniongelmat taas aktivoitua, asiat kasaantua, vointi laskea.

Kirjoitan seuraavaan postaukseen miten mulla nyt menee.

kuvat: tumblr