Pimeä tie, mukavaa matkaa

"Ei ollu suuntaa eikä kuullu mua kukaa
Painajaiset vähintään ku kauhuelokuvaa
Ja siihen hetkeen valoo tunneliin kaipaa
Tiedäksä sen kun kaikki romahtaa yhtä aikaa? 
Ja siitä kestää hetken että toipuu"

Ajatus tulevaisuudesta tuntuu ahdistavalta, uuvuttavalta, pelottavalta.

Mä en jaksa. Mä en oikeesti jaksa. Mä en halua kuolla, mut en halua elää tällaista elämää. Päivän odotetuin hetki on iltalääkkeet. Ei 20-vuotiaan elämä pitäisi olla tällaista. Ei todellakaan. Tää tuntuu tosi pahalta. Mun työkyvyttömyyseläkettä jatkettiin Tammikuun loppuun. Lääkäri ei haluaisi, että palaan vielä syksyllä kouluun. Psykoosit ja muutkin romahdukset on usein puhjennut koulun aiheuttamasta stressistä. Pitää olla pitempi vakaa vaihe. Ja kyllä mä sen itsekin tiedän. En mä voi mennä hoitotyön harjoitteluun (lähihoitajaopinnot), jos kuulen ja nään hallusinaatioita. Tuntuu vaan pahalta, olla "elämänsä parhaassa iässä" työkyvyttömänä. Masentuneena. Psykoottisena.

Oon ollut tänään jotenkin ihan poissaoleva. Näin ystävää. Sekään ei piristänyt. Yleensä ystävien seura on helpottanut. On jatkuvaa ahdistusta, joka alkaa taas vaikeuttaa jo kaikkia elämän osa alueita. Julkisilla liikkuminen ahdistaa. Täysinäinen metro, ratikka. Tulee pakokauhu. Pakko päästä pois. Kädet tärisee ja hikoilee. Metro asemalla seistessä tuijotan vaan raiteita ja tulee ajatuksia "hyppää!". Kuka mua täällä enää tarvitsee? Oon alittanut kaikki odotukset mitä yhteiskunta ja maailma ja läheiset multa vaatiin. En oo hyvä täti mun maailman rakkaimmalle siskontytölle. Tuntuu, että oon tosi huono ystävä enkä tee muuta kuin valitan. Oon huono lapsi kun en oo käynyt äitiä joulun jälkeen tapaamassa. En pysty opiskella saati tehdä töitä. Koska oon näin saamaton niin mihin mua tarvitaan?
Anteeksi hirveä negatiivisuuteni. Opamox kurkusta alas, jos vähän edes helpottaisi.

Hyvät uutiset: Kuuloharhoja on enää ihan tosi vähän!