Maailma on parempi paikka ilman minua

Kolme sähkökertaa takana. Muisti pätkii.

Nukutusaineen virtaaminen suoniin on parasta mitä mulle on pitkiin aikoihin tapahtunut.

Oon niin loppu elämään. Eilen viilsin ekaa kertaa yli viiteen viikkoon. Itsensä satuttaminen osastohoidon aikana on kielletty, mutta sain "vaan" varotuksen. Jos viiltely jatkuu täällä niin "ei kuulema voida pitää sua avo osastolla"

kuva: tumblr

Silti suunnittelen päässäni kaikkea itsetuhoista. Itsemurha ajatuksia. En uskalla kertoa niistä.

Sähköt ei oo vielä auttanut. On toivoton olo, tuskin auttaakaan. Mutta haluaisin silti käydä ne 12 kertaa, mutta mitä jos en jaksa sinne asti?

Kaipaus heräämöön

Nukuttakaa minut

Haluan heräämön rauhaan
-Sairaalapäiväkirja

Eilen kamala ahdistuskohtaus.

Itkin ja tärisin hoitajan vierellä pahan olon kouriessa mua.

Yhteensä neljä milligrammaa temestaa ahdistuneisuuteen

Tänään hoitokokous. Osastohoito jatkuu 3-4viikkoa.

Kuudennen sähkökerran jälkeen arvioidaan jatketaanko niitä.

Perjantaina yhden yön yölomalle.

Oon tutustunut mielenkiintoiseen jätkään, mutten uskalla elätellä toiveita.

Nyt on taas ilta ahdistus. Itsetuhoisia ajatuksia.

Miten voi olla samaan aikaan levoton ja väsynyt?

Seuraan kumpi vie voiton.

Olen väsymyksen puolella.

Toivottavasti se murskaa levottomuuden

ja voisin nukahtaa. Nukkua. Nukkua.
-Sairaalapäiväkirja

Tiimalasin hiekka valuu kohti loppuaan

Teksti kirjoitettu 5.2. ennen mun itsemurhayritystä.

Mä seison junaradan varrella, odotan ohi kiitävää pikajunaa. Mä toivon, etten mä jänistä.

Noin kymmenen minuuttia niin tulee juna. Kohta mä lähetän J:lle jäähyväis viestin. Ei kukaan voi reilussa viidessä minuutissa ehtiä tänne, kun kukaan ei edes tiedä missä mä olen.

Toivon, että mä pääsen pois.

Mun poistuminen on viimenen harmi mitä mun olemassaolo aiheuttaa yhteiskunnalle. Junakuskille aiheutan traumat. Perhe ja ystävät jää ikävöimään ja tuntemaan järjetöntä vihaa mun tekoa kohtaan, mutta en jaksa kantaa edes omia mureita, niin ei mulla oo voimia miettiä muiden tulevia traumoja. 

Pyydän anteeks mun tekoa, sitä että joudun tehdä sen jättäytymällä junan alle, mutta ei mulla oo pokkaa tehä sitä millään muulla tavalla. Mereen hyppääminen talvella, lääkkeiden ja viinan yliannostus ja ranteiden auki viiltäminen yritetty. Tää on vaan varmin tapa. 

Anteeksi.

Ei siis nyt mitään hengen hätää. Oon osastolla saamassa apua.
Halusin julkasta tän tänne, muistuttamaan paremina aikoina miten syvästä kuopasta oon noussu (jos koskaan nousen)

Mua pelottaa olla iloinen, koska joka kerta kuin olen, niin jotain menee pieleen ja se satuttaa

Ensimmäinen ECT (sähköhoito) kerta takana. Kaikki meni ihan hyvin. Vaivaksi jäi leuka- ja päänsärky. Nukutusaine tuntui inhottavalta, ja kun heräsin kysyin, että miksen jo nukahda. Toimenpide oli lyhyt. Seuraava aika Perjantaina. Huomenna hoitokokous jossa sovitaan varmaan hoidon pituudesta, sähköhoitokerroista, ja yölomista. Tänään kello kuudelta omahoitaja hetki, jossa tehdään viikko-ohjelma. Oon tän viikon osastolla saanut vaan olla. Ahdistaa kun ei tiedä millon on uloskirjaus. Pää on vieläkin täynnä itsemurha ajatuksia. Ja on mulla selkeä "varasuunnitelmakin", jos sähköt ei auta. Raha asiat mietityttää, paino on nousu suunnassa ja se ahdistaa. En oo koskaan ollut näin lihava.

Aion soittaa tänään äidille ja kertoa Joulukuun raiskauksesta. Viimeksi se syytti mua, kun kerroin 2015 lokakuussa tapahtuneesta. Ahdistaa, hermostuttaa, pelottaa, jännittää.

Nyt just en haluais muutakuin viikonlopulle yöloman. Olla hetki kotona.

Mua pelottaa myös se jos nää sähköt auttaa. Pelottaa tulla pois tästä turvallisesta kuplasta.

Oon jaksanut lukea kirjoja. Yhdessä päivässä melkeen 200 sivuinen kirja. Nukkuminen silti vaikeaa.

"Kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita

Kun tänään naamiot riisutaan

Ja koko maailma näkee sen, mitä sä kahvadit peitellen

Se tekee kipeää kun elefantin painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää"
-Ellinoora

Mä en kestä enää

5.2 olin junaradan varrella yrittämässä itsemurhaa, mutta mut pelastettiin.

Tiistaina ystävänpäivänä 14.2. mulla oli polikäynti. Olin polikäyntiin mennessä valvonut 49tuntia putkeen. Olin ihan paskana, romahdin ihan kunnolla. Tärisin ja itkin. Olin matkalla polille oksentanut ratikkapysäkille. Kirjotin työntekijälle kolme sivusen visestin, jossa kerroin mun itsemurhasuunnitelmista. Loppuun kirjoitin, että "kirjotin nää koska pelkään ja tää on avunhuuto, muttei se poista sitä miten tosissani oon näiden ajatusten kanssa" Hoitaja soitti lääkärin paikalle ja lääkäri sanoi, että nyt olis varmasti aika mennä osastolle. En aluksi suostunut edellisen kokemuksen takia, mutta lopulta myönnyin. 

4mg temestan, 100mg azonan, 15mg imovanen ja 50mg surmotilin jälkeen mä nukahdin vihdoin 63 tunnin jälkeen neljäksi tunniksi. Nää kaksi edellistä yötä on sujunut paremmin, tosin lääkkeitä uneen menee ihan hirveä määrä. Imovane vaihettiin stilnoct 20mg:aan.

Nyt siis menee Cipralex 10mg, Azona 100mg, Surmontil 75mg, Stilnoct 20mg, Temesta 4mg. 12 pilleriä päivässä, joista 11 unettomuuteen. Oon ihan zombi näiden takia, mutta silti itsemurhasuunnitelmia on kamalasti.

Hyppää 9 kerroksesta.

Juo pesu ainetta.

Juo 15litraa vettä

Hirtä ittes.

Uloskirjausta osastolta ei oo vielä edes sovittu. Ens keskiviikkona hoitokokous, mutta hoito jatkuu sen jälkeen. Mulla alkaa Tiistaina sähköhoidot. Ne jännittää...

Jossain on parempi paikka siks mä tarviin siivet

Viime yönä nukuin noin kolme ja puoli tuntia. Lääkäri soitti ja sanoi, että sähköhoidot onnistuu ja teki lähetteen. Kestää 1-2 viikkoa kuulema, että pääsen aloittamaan ne. Alotan ne ensin osastolta. Sen jälkeen kun tiedetään miten ne vaikuttaa muhun, niin pääsen kotiin ja sähköpäivinä meen hoidon jälkeen päiväosastolle, kun en voi yksin lähteä sieltä heti kotiin.

Oon helpottunut, että ne onnistuu, mutta oon jo niin luovuttamisen rajalla, etten tiedä jaksanko mä sinne asti. Mun mielessä pyörii niin paljon kuolema.

kuva: tumblr

Huomenna saa vetää pään täyteen alkoholia.

Hoitokokous, huone kymmenen

"Moi miten sä oot voinu?"

Taivas putoo niskaan

En enää siivoo enkä tiskaa

Se on turhaa duunii

Kaduttaa, en osaa pitää suut kii
-Pyhimys

Kuva: Tumblr

Viime päivät oon jaksanut sen voimalla, että tänään oli hoitokokous, ja että Perjantaina nään erästä ystävää pitkästä aikaa, joka asuu kauaempana. Oon yrittänyt olla ahkera, tehdä päivisin asioita, väsyttää itseäni, silti mä en nuku. Tänään oli hoitokokous, johon tuli mun polin lääkäri, hoitaja, terapeutti ja J, joka on ollut mun tukena nyt kokoajan kun on ollut vaikeaa. J:n sanat tais painaa sen verran, että mut ehkä otettiin tosissaan? Ei suunniteltu oikein mitään muuta, kuin että alottaisin mahdollisesti sähköhoidot. Oon nyt enää sen varassa. Mikään muu ei auta enää.

"Mä meen joka ilta nukkumaan niin, että pelkään aamulla herääväni siihen ettei Inkaa (ei mun oikea nimi) enää oo. Mä tiedän, ettei Inka kestä enää kauaa, se on nyt niin siinä rajalla. Se on rankkaa kattoa sivusta, kun toinen itkee ja on niin huonossa kunnossa ja hokee ettei jaksa enää" Jotenkin noin J sanoi. Plus paljon muuta. Oon niin kiitollinen sille, että se tuli mukaan.

Kuva: Minä

En aiheuta valtiolle enää harmia. Muutamat ystävät saattaa tarvita mun kuoleman jälkeen hetken kriisiapua, mutta halvemmaks se tulee kun mun kalliit terapiat, hoidot, elättäminen, kun en opiskeluun tai töihin pysty. Mussa ei menetetä muuta kuin hyvän ystävän. Muuta mä en osaa olla. 

Mun poistuminen on viimene harmi mitä mun olemassaolo aiheuttaa yhteiskunnalle. 

Taas yksi elämään väsynyt ihminen poistui täältä. Miksi mä en ollut hänen tilalla.