Teksti kirjoitettu 5.2. ennen mun itsemurhayritystä.
Mä seison junaradan varrella, odotan ohi kiitävää pikajunaa. Mä toivon, etten mä jänistä.
Mä seison junaradan varrella, odotan ohi kiitävää pikajunaa. Mä toivon, etten mä jänistä.
Noin kymmenen minuuttia niin tulee juna. Kohta mä lähetän J:lle jäähyväis viestin. Ei kukaan voi reilussa viidessä minuutissa ehtiä tänne, kun kukaan ei edes tiedä missä mä olen.
Toivon, että mä pääsen pois.
Mun poistuminen on viimenen harmi mitä mun olemassaolo aiheuttaa yhteiskunnalle. Junakuskille aiheutan traumat. Perhe ja ystävät jää ikävöimään ja tuntemaan järjetöntä vihaa mun tekoa kohtaan, mutta en jaksa kantaa edes omia mureita, niin ei mulla oo voimia miettiä muiden tulevia traumoja.
Pyydän anteeks mun tekoa, sitä että joudun tehdä sen jättäytymällä junan alle, mutta ei mulla oo pokkaa tehä sitä millään muulla tavalla. Mereen hyppääminen talvella, lääkkeiden ja viinan yliannostus ja ranteiden auki viiltäminen yritetty. Tää on vaan varmin tapa.
Anteeksi.
Ei siis nyt mitään hengen hätää. Oon osastolla saamassa apua.
Halusin julkasta tän tänne, muistuttamaan paremina aikoina miten syvästä kuopasta oon noussu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti