Sain raivokohtauksen, tai jonkun sellaisen. Ahdistuin, kiihdyin. Hakkasin vaan päätä seinään, halusin vaan rauhan ja et se karjuminen loppuu. Ajantaju katosi. Kun olin rauhoittunut istuin paikallani, tuijotin vaan lattiaa enkä tiedä menikö siinä vartti vai tunti. Pelkään et jos tää ei lopu niin mä kuolen tähän, mut samaan aikaan pelkään elää.
Huomenna lääkäriaika ja pään magneettikuvaus. Eilen multa otettiin kaikki mahdolliset labrat ja hoitaja on soittanut joka päivä. Yritän hokea itelleni, että musta pidetään kyllä huolta, en jää yksin. Oon taas vetäytynyt sosiaalisista kontakteista aika merkittävästi. Oon vaan kotona. Pelottaa ja ahdistaa joka kerta poistua kotoolta, mutta samalla tää on se mun taistelukenttä, minä vastaan möröt.
Haluaisin kertoa perheelle mitä on meneillään, mutta oon itekkin niin hämillään enkä pysy perässä, mitä tapahtuu. Saatika selittää jollekin tätä. Tuntuu ku kattoisin sivusta jonkun muun elämää. Enkä tiedä ymmärtäiskö ne enkä mä halua huolestuttaa, mutta en jaksaisi kyllä pitää yllä kulissejakaan. Se on tosi kuluttavaa.
Kuvat: Tumblr
"Joku päivä kun mä poistun muista minut
Mä ymmärrän ne surun tuskat ja suuremmat kivut
Tiedä se että mun on tosi hyvä olla, paremmassa paikassa
Taivaassa kukaan ei oo nolla"
-Funtsi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti