Pelkään särkymistä

"Pelollani ei ole kasvoja. Voimaa sillä on."

On mennyt hyvin ja huonosti. Kotona on sujunut nyt ihan ok. Oon nukkunut yhtä yötä lukuunottamatta 7-8h osastolta kotiutuksen jälkeen, joka on mulle ihan helvetisti. Oon usein nukahtanut jo ennen kahtatoista, en todellakaan muista milloin viimeksi ois ollut näin hyvä putki unettomuuden kohdalla. Pelkään vaan sitä, että jos tai kun tulee romahdus, jaksanko mä sitä enää?

Ahdistusta ja ääniharhoja sekä synkkä mieliala on ollut. Positiivista kuitenkin tässä on se, että alan pikkuhiljaa tunnistaa ne äänet harhoiksi. En aina sillä hetkellä, kun meen jotenkin ihan offline tilaan, mutta ainakin jälkeenpäin ymmärrän. Välillä kuuluu jotain koputusta tai kiljuntaa, ja niitä on vaikea erottaa, mitkä on perus kerrostalossa kuuluvia elämisen ääniä vai onko ne harhoja. 

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.

Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan?"

Mieliala on siis ollut vähän synkempi, mutta ehkä se siitä helpottaa kun saa levättyä.

Jatkan 26 päivä tätäkuuta päivätoiminnassa, tosin todella kevyesti. 2x/viikko 3h/päivä. Ihan hyvä, että alkaa tosi kevyesti. Oon tosi kiitollinen kaikille auttajille, ystäville, psyk polille, päivätoiminnan ohjaajille, kun ne joustaa ja oikeasti välittää siitä, että pysyn hengissä ja haluaa tehdä kaikkensa, että voin hyvin. Mun elämässä on ollu niin helvetin monia "auttavia" tahoja, jotka on vaan saanut pahaa mieltä.

Mulla oli maanantaina kotikuntoutus, keskiviikkona polilla hoitajan tapaaminen, torstaina taas kotikuntoutus, eilen polilla lääkärin tapaaminen. Kerroin lääkärille, että harhat ja ahdistukset on alkanut tulla sellasina kohtauksia. Ennen saattoi tulla monesi tunnissa pikku pätkiä. Nyt ne alkaa jollain epämääräsellä ahdistuksella ja eskaloituu siihen, että havahdun jonkun ajan päästä siihen, että oon hakannut päätäni seinään. Sen "kohtauksen" aikana oon myös raapinut kättäni, tulee hengenahdistusta, kädet tärisee ja raajat puutuu. Leponexia nostettiin 50mg->75mg, promatsiinia laskettiin 150mg->100mg ja rinnalle alotettiin Opamox 30mg tarvittaessa ahdistukseen. Näiden lisäks menee Propral 20mg x3 päivässä ja doxal 100mg. Sit on vielä atarax 100mg. Tarkoituksena olis ajaa toi promatsiini alas ja nostaa leponexia vielä.

Oon niin todella onnellinen siitä, että on vihdoin tän parin vuoden säädön jälkeen löytynyt oikeasti lääkitys joka auttaaa. Tää unettomuus on ollu pahin sairauden oire mitä mulla on ikinä ollut. Lamaannuttavin sekä fyyisisesti että psyykkisesti. Muistan ne kaikki illat parin kolme vuorokauden valvomisen jälkeen, kun mä vaan itkin ja toivoin, että kroppa petä nyt. Että en mä jaksa, tää ei oo elämisen arvosta. Nyt on edelleen itsetuhosia ajatuksia, mutta ei suunnitelmia. On mulla sellanen olo välillä ei mua haittais jos nyt vaikka joku rekka mun päälle ajais, koska en vaan jaksa uskoa siihen, että musta tulis sellanen tasapainoinen työssäkäyvä ihminen. 

“My problem is, I don’t see a future for myself, 

and when you see no future it becomes easier to see the end.”

On tässä kaikkea muutakin ahdistusta. On tulossa pari isompaa laskua, enkä tiedä mille ihmeellä mä ne maksan. Pelkään myös kuollakseni sitä, että saan häädön täältä kämpästä. Täällä oli eilen pienet illanistujaiset kavereiden kesken ja musta oli joulukuussa tehty pari perätöntä häiriöilmoitusta, tuntuu et oon tarkkailun alaisena, että joku naapuri tarkkailee ja haluu mulle pahaa.

Lääkäri kirjoitti eilen mulle työkyvyttömyyseläkettä vuoden loppuun saakka. Nyt oon ollu työkyvyttömyyseläkkeellä 1vuoden ja 3kuukautta...

Vaikka mulla on paljon ystäviä, joista oon tietenkin enemmän kuin kiitollinen, sanat ei sitä riitä kuvaamaan, niin silti mulla on aina välillä tosi yksinäinen olo. En usko, että tuun ikinä löytämään ketään kumppania, joka vois oikeasti tykätä musta.