"Miltä sinusta tuntuu, kun keuhkot on hengitetty loppuun?"
"Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?"
-Herra Ylppö & ihmiset
Hyvä viikonloppu takana. Silti ahdistus otti mut illalla syleilyynsä eikä se päästä irti. Mä pelkään jokasta yötä. Tuntuu, että ahdistus kuristais mut hengiltä. Mä vaan esitän urheeta. Yritän tsempata itteäni. Yritän tsempata muita. Mä stressaan ja huolehdin omien murheiden lisäks vielä muista. Kun ystävät voi huonosti, niin murehdin niistä kamalan paljon. Mun pää hajoaa.
"Mä en jaksa enää hengittää
Ei riitä voimat selvii tääl
Oon myrskyn keskellä"
Otin iltalääkkeiden lisäksi kaks opamoxia. Ei auta. Ei hellitä.
"Kylmyys saa viedä mukanaan
en vain jaksa enää vastustaa"
Mä en tiedä mitä mä teen. Mä haluaisin nyt vaan kuolla, kun en kestä tätä oloa. Tai en tiedä haluanko kuolla, mut en just nyt haluais elääkkään. Kuolema tuntuu paremmalta ratkasulta tän yhteiskunnan kannalta. En pysty tehdä enää mitään päätöksiä. Elää vai kuolla? Huolestutan mun ystäviä voimalla huonosti. Jos kuolisin, ei niiden tarttis enää huolehtia. Ystävät välittää musta, ne menis rikki. Mutta silti tuntuu, että se olis kaikille parempi ratkasu. En tuhlais enää valtion verorahoja ramppaamalla kalliissa terapiassa, hoidoissa, päivystyksessä hoitamassa haavoja. Yhteiskunta ei menettäis mussa mitään. Mulla on unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta kun en oikeesti kestä. Nää itsemurha-ajatukset on pakkoajatuksina mun päässä. Saan mielihyvää siitä kun kirjotan jäähyväiskirjeitä, luen itsemurhasta, suunnittelen miten itseni tappaisin. Aina kun on haastava elämäntilanne, stressiä ja vaikeita tapahtumia niin ajattelen useasti päivässä omaa kuolemaani. Se tuo helpotusta, kun tiedän, että jos kaikki romahtaa voin päästä pois. Vaikka mulla on olemassa kaikki kriisisuunnitelmat tilanteita varten, kun meinaan itselleni tehdä jotain, niin silti niiden itsetuhoisten suunnitelmien toteuttamatta jättäminen on välillä todella hankalaa. Eli siis, en usko oikeasti haluavani kuolla, mutta ne kuolema-ajatukset on pakonomaisia ajatuksia. Jotka tunkeutuu väkisin mun mieleen. Mua pelottaa, että toteutan ne. Ja jos haen apua silloin, niin pelkään ettei mua oteta tosissaan. On käynyt monesti niin. Enkä usko, että mua jaksetaan ottaa enää tosissaan. Ja kun ei oteta tosissaan, niin mä romahdan vielä syvemmälle. Tunnen olevani umpikujassa. En osaa hallita näitä mun itsetuhoisuuteen liittyviä pakkoajatuksia.
BDI oli Elokuussa 14. Nyt se on 49.
"Masennus tiedäthän voittaneesi
Suosiolla myönnän hävinneeni."
Mihin mä päädyn sitä ei tiedä kukaan. Ei edes minä itse.
-Herra Ylppö & ihmiset
Hyvä viikonloppu takana. Silti ahdistus otti mut illalla syleilyynsä eikä se päästä irti. Mä pelkään jokasta yötä. Tuntuu, että ahdistus kuristais mut hengiltä. Mä vaan esitän urheeta. Yritän tsempata itteäni. Yritän tsempata muita. Mä stressaan ja huolehdin omien murheiden lisäks vielä muista. Kun ystävät voi huonosti, niin murehdin niistä kamalan paljon. Mun pää hajoaa.
"Mä en jaksa enää hengittää
Ei riitä voimat selvii tääl
Oon myrskyn keskellä"
Otin iltalääkkeiden lisäksi kaks opamoxia. Ei auta. Ei hellitä.
"Kylmyys saa viedä mukanaan
en vain jaksa enää vastustaa"
Mä en tiedä mitä mä teen. Mä haluaisin nyt vaan kuolla, kun en kestä tätä oloa. Tai en tiedä haluanko kuolla, mut en just nyt haluais elääkkään. Kuolema tuntuu paremmalta ratkasulta tän yhteiskunnan kannalta. En pysty tehdä enää mitään päätöksiä. Elää vai kuolla? Huolestutan mun ystäviä voimalla huonosti. Jos kuolisin, ei niiden tarttis enää huolehtia. Ystävät välittää musta, ne menis rikki. Mutta silti tuntuu, että se olis kaikille parempi ratkasu. En tuhlais enää valtion verorahoja ramppaamalla kalliissa terapiassa, hoidoissa, päivystyksessä hoitamassa haavoja. Yhteiskunta ei menettäis mussa mitään. Mulla on unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta kun en oikeesti kestä. Nää itsemurha-ajatukset on pakkoajatuksina mun päässä. Saan mielihyvää siitä kun kirjotan jäähyväiskirjeitä, luen itsemurhasta, suunnittelen miten itseni tappaisin. Aina kun on haastava elämäntilanne, stressiä ja vaikeita tapahtumia niin ajattelen useasti päivässä omaa kuolemaani. Se tuo helpotusta, kun tiedän, että jos kaikki romahtaa voin päästä pois. Vaikka mulla on olemassa kaikki kriisisuunnitelmat tilanteita varten, kun meinaan itselleni tehdä jotain, niin silti niiden itsetuhoisten suunnitelmien toteuttamatta jättäminen on välillä todella hankalaa. Eli siis, en usko oikeasti haluavani kuolla, mutta ne kuolema-ajatukset on pakonomaisia ajatuksia. Jotka tunkeutuu väkisin mun mieleen. Mua pelottaa, että toteutan ne. Ja jos haen apua silloin, niin pelkään ettei mua oteta tosissaan. On käynyt monesti niin. Enkä usko, että mua jaksetaan ottaa enää tosissaan. Ja kun ei oteta tosissaan, niin mä romahdan vielä syvemmälle. Tunnen olevani umpikujassa. En osaa hallita näitä mun itsetuhoisuuteen liittyviä pakkoajatuksia.
Kuvat: Tumblr
BDI oli Elokuussa 14. Nyt se on 49.
"Masennus tiedäthän voittaneesi
Suosiolla myönnän hävinneeni."
Mihin mä päädyn sitä ei tiedä kukaan. Ei edes minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti