Tää tunne kuristaa mut hengilt vielä joku päivä

Mun osastohoito jäi lyhyeen. Ke-To yönä sain jälleen ahdistusitkukohtauksen. Menin yöhoitajan luo. Ekaa kertaa ikinä joku näki mut siinä olossa. Mä itkin ja haukoin henkeä, hoitaja ei sanonut mitään, ei mitään "koita rauhottua" tai "koita hengittää". Ainut mitä hän sanoi ja teki, oli se että hän antoi temestan ja sanoi, että "Tää on pois sun ens yön temestasta".

Nukahdin joskus neljältä ja heräsin seitsemältä. Lääkäri oli sanonut ettei määrää tähän uneen mitään uutta, että pitää vaan yrittää lääkkeettömiä keinoja. Liikkua paljon. Miten helvetissä mä voin näin väsyneenä jaksaa liikkua? Ja oon sitäkin jo yrittänyt, ei se auta. Oon ihan oikeasti kokeillut niin montaa keinoa. Ei mua autettu siinä mun yöahdistuksessa eikä hoidettu mun unettomuutta, niin mä pakkasin kamat ja lähdin kotiin. Ihan hyvin mä voin kotonakin tehdä saman mitä ne tuolla. Ei niitä kiinnostanut mun itsemurha ajatuksetkaan. Ei ketään ota enää tosissaan. Ei mikään voi auttaa.

kuva: tumblr

Oon nukkunut sen jälkeen taas vaan parin tunnin unia, ja niitäkin pätkissä. Mä pelkään kokoajan, että kaikki on mulle vihasia, että mut jätetään yksin. On vaan helpompi lähteä pois tästä elämästä. En jaksa hakea apua enää, ei tällainen nuori nainen, jolla on monta yritystä takana, saa apua. Mitäs sitten jos mä päädyn tappamaan itteni? Jos mä toteutan ne suunnitelmat mitkä jyskyttää takaraivossa kokoajan? "Oho, ei me tiedetty että sillä on niin paha olla." Mutta mitä mä inisen. Itse lopetin osastohoidon, tosin sekin ois ollu vaan sen viikon, ei siinä mitään ihmeitä ehdi tapahtua. Ja mä olin liian väsynyt osallistumaan siihen hoitoon. Osallistumaan niihin ryhmiin. Mä oon vaikea tapaus. Ja ei tähän unettomuuteen varmaan auta mitkään mömmöt. Mutta tää ajaa mut hulluuden partaalle. Joka päivä hirveä päänsärky, känninen ja darranen olo, oon ihan pihalla kaikesta, muisti pätkii ja alan olla vähän vainoharhanenkin. Eilen vietettiin parhaimpien ystävien kesken sauna iltaa. Sain ahdistusitkukohtauksen. Hävettää se miten paskana olin niiden edessä, mutta ihan hyvä että ne näki senkin puolen musta. J piti mua käsistä kiinni ja hoki etten oo toivoton tapaus ja että mä selviän. Tänään pientä riitaa V:n kanssa. Sotken mun ihmissuhteet pikkuhiljaa. Sit ei oo ainakaan enää syytä elää. 

J tulee mun mukaan maanantaina terapiaan ja keskiviikkona hoitokokoukseen.

Jos sen sana painais enemmän kuin mun. Jos ne keksis vielä jotain. 

"Mä en pääse pakoon tätä tunnetta

Se valtaa pääni olin sit hereil tai unessa

Se hakkaa takaraivossa niin ku omatunto

En tiedä mikä enää tääl on se jota uskoo

Pitäskö kuunnella vaan järjenäänen rippeitä

Tuskin tosin sekään aikaan täälä sais ihmeitä

Vai sitten sydäntä, vai antaa vaiston viedä

En mä silti ihan kaikkee täällä aio sietää

Tää tunne kuristaa mut hengilt vielä joku päivä"
-Mc mane

Pahinta tässä olossa on se, kun ei tiedä auttaako tähän mikään muu kuin itsemurha.