Ennen itseni vahingoittamista, ennen yhdeksännen kerroksen katolla seisomista mä soitin kriisipäivystykseen. Kolmesti. "Kaikki työntekijät ovat varattuina, yritä myöhemmin uudestaan", enkä mä kehdannut vaivata hätäkeskusta. Oon kuluttanut niin paljon jo aikaa jahaa hoitamalla itseäni. Säästyipähän varmaan ihmishenkiä, kun menin itse pitkän harkinnan jälkeen itse käsi auki päivystykseen. Tein ehkä pahimmat viillot mitä ikinä. Lääkäri niitä ommellessa kiinni totesi ääneen, että "Näiden muutaman viillon sijainnin perusteella sä taisit yrittää itsemurhaa, eikö?"
Kun sä makaat siinä tikattavana edelliset tikit vielä kädessä, niin se häpeän tunne on valtava. Ei se ole mitään mukavaa. Ei siinä oo mitään ylpeyden aihetta. Tunnen itseni taas niin epäonnistuneeksi. Olis pitänyt jättää vaan menemättä. Psykiatrinen hoitaja konsultoi lääkäriä puolituntia puhelimessa mun kuullessa koko puhelun. Ei ne keksinyt ratkasua mun unettomuuteen. Eikä muuhunkaan oloon. Tenoxia nostettiin kahdestakymmenestä milligrammasta kolmeenkymmeneen. Enempää sitä ei voi nostaa. Kaikki on kokeiltu. En jaksa kauaa. Nyt oon niin loppu tästä väsymyksestä et en jaksa enää ajatella syitä miks pysyisin hengissä. En haluu kuolla, mut oon niin univajeessa, että tulee näitä ajatuksia. Uni on tärkein asia mitä ihmisellä on, ilman sitä ei pysy kasassa. Oon nyt aikalailla tasan kuus kuukautta kärsinyt tästä. Torstaina omalle hoitavalle lääkärille aika. En osaa odottaa mitään, kun tuntuu niin toivottomalta.
Vapisen, pelkään, en kykene enää hengittämään.
Haluaisin vain kuolla, lähteä pois. Ei tarvitsisi kestää tätä enää.
Kipua, joka on niin suuri, että se vain leviää.
Kaikki sanovat, että tulen kuntoon, että kaikki on hyvin.
Mutta miksi silti tunnen kipua? Vielä pahempaa mitä se on koskaan ollut.
Miten paljon minun pitää vielä kestää, että tämä loppuu?
Entä jos se ei lopu koskaan?
-Salla
-Salla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti